Iiris istuu ikkunan äärellä ja katselee maisemaa. On satanut koko syyskuun, ja hän tuntee mielessään lievää alakuloa. Yht’ äkkiä ikkuna kirkastuu. Iiriksen lempipaikka, pienen kreikkalaisen saaren suojainen rantapoukama, ilmestyy korvaamaan synkkää maisemaa.

– Onko jo parempi? tekoälyentiteetti hänen korvassaan kysyy.

– Kyllä on, Iiris vastaa.

Hän aloittaa työt. Tai voiko sitä edes työksi kutsua. Hänen tehtävänään on tuottaa ihmistaidetta. Sillä alkoi olla taas kysyntää, kun tietokoneiden tekemät runot, maalaukset ja sinfoniat menivät pois muodista. Ihmiset halusivat jotain aitoa, toisen ihmisen luomaa ja tunnetta sisältävää.

– Pöytä, asetu 30 asteen kulmaan, Iiris pyytää.

Pienistä keskenään kommunikoivista roboteista muodostuva klaytroniikkapöytä muuttaa kaltevuuskulmaansa, ja Iiris kiinnittää siihen paperin.

– Robotit, alkakaa kuvata työskentelyäni kahdenkymmenen sekunnin kuluttua, Iiris pyytää. Hänen oikean olkapäänsä viereen surahtaa robottiorrelta pieniä mekaanisia hyönteisiä, joka zoomaavat pöydälle asetettua paperia.

– Tietokone, soita Bachin Airia.

– Tunneskanneri, aloita live-virta asiakkaille, Iiris käskyttää.

Kun viulun ensimmäiset haikeat sävelet kaikuvat työhuoneessa, Iiris tarttuu maalipensseliin ja sulkee silmänsä. Hän uppoutuu musiikkiin ja antaa sen tyhjentää ajatuksensa. Hän vain on. Liikuttaa kättään musiikin tahdissa. Pensseli piirtää viivaa, joka tulkitsee musiikin Iiriksessä herättämiä aistimuksia ja tunteita.

Musiikki hiljenee.

– Tietokone, nuku, Iiris toteaa ja avaa silmänsä.

Hän asettaa tyhjentyneenä pensselin pöydälle ja katsoo piirtämäänsä, paperin laidasta laitaan kiemurtelevaa viivaa. Se on jossain kohdin vahva, toisissa sitä tuskin näkyy. Mutta viiva ei ole taidetta.

Taidetta sen sijaan on käden liikkeistä, pensselin suhahduksesta paperilla, ja ennen kaikkea tunteista muodostuva kokonaiskokemus, jonka Iiris on juuri jakanut asiakkailleen verkon kautta heidän tunnevastaanottimiinsa. Tunteet ovat valuneet signaaleina ympäri maailmaa ja koskettaneet niitä lukuisia ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita maksamaan tästä kokemuksesta.

Iiris huokaisee. Syvä tunteminen on vienyt häneltä voimat ja hän päättää lähteä ulos. Kello on kohta kahdeksan, kadunvarsipuut puhkeavat pian loistamaan valoaan. Se on hetki, jolloin hiipivä pimeys nujerretaan. Hetki, josta Iiris imee itseensä elämää, uusia tunteita jaettavaksi.

Elina Hiltunen
Futuristi

Elina Hiltunen on itsenäinen futuristi, joka on työskennellyt mm. Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa, Finprossa sekä Nokiassa yritysstrategia-osastolla tulevaisuuden ennakoinnin parissa. Nykyään hän on yrittäjä. Hiltunen on myös viimeistelemässä  miehensä TKT Kari Hiltusen kanssa kirjaa teknologian tulevaisuudesta. Kirjan nimi on Teknoelämää 2035 – Miten teknologia muuttaa tulevaisuuttamme?  Kirja julkaistaan tammikuussa 2014 ja sen kustantaa Talentum.

Julkaistu

5.12.2013
Tags